Viikonloppu!

Perjantai oli aika jännä päivä töissä. Meillä oli eräs aika huonokuntoinen potilas hoidossa. Hän oli ollut osastolla jo useamman päivän diabeteksen takia. Potilaan vointi oli ollut hyvä koko hoitojakson ajan. Perjantai aamuna, lääkärinkierron aikaan, potilas meni kuitenkin huonompaan kuntoon. Iho oli kylmänhikinen, lämpöraja kyynärtaipeessa, syke nopea ja heikko eikä verenpaineita saatu mitattua. Potilas todettiin sokkiseksi. Hänellä oli jo valmiiksi kanyyli, jonka kautta alettiin antamaan nopeasti nesteitä. Samaan aikaan kun hoitaja/lääkäri yrittivät saada laitettua toista kanyylia, lähti yksi opiskelija hakemaan verensokerimittaria. En voi ymmärtää tätä paikallista hidastelua! Vaikka potilas oli selvästi huonossa kunnossa, opiskelija hitaasti löntystellen haki mittarin ja otti verensokerin. Se oli 6,5. Tähän lääkäri totesi, että sehän on hyvä ja ihmetteli mistä sokki voi johtua. Tämän jälkeen kaikki vain seisoivat paikallaan ja lääkäri määräsi muutamat verikokeet. Kanyylia ei saatu. Kun kaikki vain seisoivat hiljaa, kysyin lääkäriltä onko meidän sairaalassa ekg-laitetta ja voisiko sen hakea. Jos vaikka sydämessä olisi jotain vialla, kun sokerit olivat hyvät. Vastaus tähän oli, että leikkurissa on. Laitetta ei kuitenkaan koskaan haettu osastolle. Potilas oli edelleen yhtä huonona ja kaikki vain päättivät jatkaa lääkärin kiertoa, jättäen omaisen vahtimaan potilasta. Häntä ei otettu edes seurantaan kanslian resuscitation bedille! Otin kuitenkin asiakseni käydä aina silloin tällöin potilasta katsomassa. Vointi pysyi yhtä huonona.

Ehkä tunnin päästä olimme kansliassa tekemässä paperitöitä kun sokkisen potilaan omainen tuli kansliaan. Itse istuin kaukana ovesta, enkä ymmärtänyt mitä hän swahiliksia sanoi. Kukaan hoitajista ei edes vilkaissut omaiseen päin. Hetken jälkeen omainen sanoi taas jotakin ja johan tuli hoitajiin liikettä. Kaikki alkoivat yht´äkkiä hääräämään ja kun kysyin mitä tapahtuu, vastaus oli ”nothing”. Hoitajat lähtivät kohti miesten osastoa ja minä tietysti perässä. Vai ei mitään muka tapahdu.. Menimme potilaan luo, joka makasi elottamana sängyllä. Hoitaja käski yhtä opiskelijaa hakemaan hydrokortisonia ja itse jotenkuten koetti painella potilasta. Yksi opiskelija lähti hakemaan lääkäriä. Minä menin heti kokeilemaan pulssia kaulalta, jota ei tuntunut painelun aikana, eikä sen jälkeen. Nappasin käteeni stetoskoopit ja kuuntelin sydänäänet. Hiljaista. Potilas on kuollut. Vaikka viiveet olivat kohtuullisen lyhyet, ei elvyttämisessä ollut järkeä. Meillä ei ollut mitään monitoria, jolla seurata sydämen sähköistä toimintaa ja elvytyslääkkeenä vain adrenaliini. Ei ambua, ei intubaatiovälineitä (paitsi ehkä leikkurissa.) Omainen pyydettiin paikalle ja kerrottiin huonot uutiset. Outoa oli se, että omainen ei juurikaan vaikuttanut surulliselta tai järkyttyneeltä. Ehkä hän oli hieman sokissakin, mutta täällä ei myöskän ole tapana näyttää kovin suuria tunteita.

Seuraavaksi vuorossa oli ruumiin laitto. Omainen tuli tähän mukaan. Potilas oli peittojen alla alasti, mutta omainen halusi hänelle välttämättä farkut ja paidan päälle. Suomessa puhutaan ruumiin kunnioituksesta ja kuollutta kohdellaan aika varoen. Mutta täällä.. Hoitaja ja omainen kirjaimellisesti repivät farkut potilaan jalkaan. Reisiin asti meni hyvin, mutta kun farkut piti saada ylös niin tuli ongelmia. Hetken katselin sitä repimistä ja sitten menin varovasti ehdottamaan, josko potilas käännetään kyljelleen ja yksi puoli kerrallaan nostetaan housut ylös. Sitten se viimein onnistui. Paidan laitto oli myös oma operaationsa. Tämän jälkeen potilas nostettiin paareille ja peiteltiin lakanoilla. Hänet vietiin alakerran paarien säilytyshuoneeseen (ei edes kylmiö), odottamaan pois viemistä. Osastolla arki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Mutta oli perjantaissa jotakin mukavaakin. Töistä tulon jälkeen lämmitimme saunan ja sen jälkeen pidimme pienet grillibileet tuossa pihalla. Louis toimi grillimestarina ja Hanna, Anna ja Maiju olivat tehneet perunasalaattia. Ruokaa oli vähän turhankin paljon, mutta ainakaan kenellekään ei jäänyt nälkä :)

Grillimestari työssään

Vihdoinki kunnon kaverikuva :)

Possua, kanaa, vuohta..

Nyt myynnissä ananasmukit! Osta sinäkin omasi!

Hyvien yöunien jälkeen oli lähtö tutustumaan Maasai-kylään. Matkan varrella pysähdyimme paikalliselle torille, jossa Louis esitteli meille paikkoja ja kertoi paikallisista tuotteista ja torikulttuurista. Myynnissä oli kaikkea hedelmistä ja maidosta kippoihin, kannuihin ja vaatteisiin. Opimme, että Tansaniassa kasvaa parisenkymmentä erilaista banaanilajiketta, joista 3-4 syödään hedelmänä. Loput ovat erilaisia ruokabanaaneja, joista tehdään keittoja, muuseja ja olutta. 

Torilla oli myynnissä myös kalaa. Louis kertoi, että kalat grillataan ja kuivataan ja  niin ne pysyvät hyvinä pitkiäkin aikoja. Kärpäsiä toki niissäkin pyöri ihan mukavasti. Eikä tuo kala nyt vielä mitään, mutta maito! Sekin oli ulkona kuumuudessa pelkissä muovisangoissa, joista sitten ihmiset ostivat maitoa omiin kippoihinsa. Maitoa myyvät ihmiset ovat yleensä joko Chagga tai Maasai heimoista, mutta Maasai-heimon maito on suosituinta. Tämä johtuu siitä, että Maasailla on yleensä paljon karjaa, toisin kuin muilla. Kun maitoa ei ole paljon, se sekoitetaan veteen jolloin saadaan suuremmat voitot. Keskustelimme erään maitoa myyvän Maasai-naisen kanssa, joka kertoi kuinka maito saadaan pysymään hyvänä. Valmistus kestää neljä päivää: ensimmäisenä päivänä lypsetään lehmästä vähän maitoa astian pohjalle. Se jätetään sinne, kunnes seuraavana päivänä lypsetään vähän lisää ja sekoitetaan maidot. Sama toistuu kolmantena ja neljäntenä päivänä. Jotenkin maito siinä sitten happanee ja se säilyy ilman jääkaappiankin useamman päivän. Monella paikallisellä ei ole jääkaappia kotona, joten torilla käydään kaksi kertaa viikossa hakemasssa ruokatarvikkeita. 

Löysimme torilta myös Jackfruitin. Vissiin se on maailman suurin hedelmä. Maistui ihan lämpöiseltä banaanijäätelöltä :) Limaista, mutta hyvää. 

Torilta ajoimme pitkin pieniä teitä kohti Maasai-kylää. Eräässä kohtaa Louis hidasti hieman autoa ja sanoi ettei aina muista kumpi tie on se oikea. Itse en nähnyt kumpaakaan tietä! Löysimme kuitenkin loppujen lopuksi perille. Meitä oli vastassa useampi nainen, jotka lauloivat meille tervetulolaulun. Oli hienon kuuloista! Laulun jälkeen meidät puettiin maasai vaatteisiin ja saimme osallistua kyläläisten kanssa tanssiin. Tanssi oli lähinnä hyppelyä ja hieman tuli hiki kun oli tuplakerros vaatteita päällä! Mutta hauskaa oli.

Jonossa tanssipaikalle

Miehet ja naiset tanssivat vastakkain aukion eri reunoilla

Tanssittuamme tarpeeksi lähdimme kulkemaan pitkin kylää. Meillä oli Louin lisäksi myös Maasai-opas, joka oli joku Louin kaveri. Hän kertoi meille kylän elämästä ja paikallisista tavoista. Pääsimme kurkistamaan muutamaan majaan sisälle. Majat olivat hyvin yksinkertaisia savimajoja olkikattoineen. Ensin oli eteinen, joka toimi myös oleskelu- ja peseytymishuoneena. Toisella puolella majaa oli miehen sänky (savesta tehty koroke, jossa oli lehmäntalja päällä) ja toisella puolella naisen huone, jossa oli ruuanlaittopiste ja sänky. Aikaisemmin majat ovat olleet pyöreitä, mutta nyt ne ovat "moderneja" ja neliön mallisia. Hauska pointti: naiset rakentavat talon!

Sänky..

Seurataan opasta niinkuin värikkäät vuohet :D

Kylää ympäri kävellessämme oppaamme kertoi myös kuinka jokaisessa kylässä on oma parantaja. Hän tuntee lähiseudulla kasvavat kasvit ja ystit ja osaa valmistaa niistä jonkinlaisia lääkkeitä. Joskus kasveja täytyy hakea kaukaakin. Osa kuitenkin kasvaa kylässä. Hän näytti meille puun, jonka pihkaa käytetään haavoihin ja kaktuksen jonka sisältämä vesi polttaa ihon ja sokeuttaa silmät. Tapasimme myös paikallisen kätilön (n.70-vuotias mummeli). Kätilöllä oli oma pieni talo hieman kauempana. Synnyttävät naiset menevät kätilön taloon synnyttämään. Talossa oli samanlainen savisänky kuin muuallakin ja pieni öljylamppu näyttämässä valoa. Hänellä oli puolen litran limsapulloissa omavalmisteiset juomat, joista yhtä juotettiin äidille ennen synnytystä tuomaan energiaa, yhtä annettiin synnytyksen jälkeen, että äiti saisi nopeammin menettämänsä verimäärän takaisin ja yhden tarkoitus oli puhdistaa maha/kohtu synnytyksen jälkeen. Kätilö esitteli meille pientä viestään, jota käyttänyt monta kymmentä vuotta napanuoran leikkaamiseen. Hiljattain hän oli kuitenkin osallistunut valtion koulutukseen, jossa oli annettu kertakäyttöisia partateriä napanuoran leikkaamiseen ja kehotettu käyttämään steriilejä käsineitä. Kätilö myös kertoi opastavansa jokaisen raskaana olevan naisen käymään vähintään kerran oikeassa sairaalassa tutkittavana. Siellä otetaan muutamia verikokeita ja lääkäri päättää onko naisen turvallista synnyttää kylässä vai pitääkö hänen tulla sairaalaan synnyttämään.

Kun lapsi on syntynyt, äiti juo lehmän verta saadakseen omat verensä takaisin. Jos lapsi on tyttö, juo äiti lehmän verta, jos lapsi on poika niin sonnin verta. Synnytyksen jälkeen äiti menee majaansa, eikä hän saa poistua sieltä puoleen vuoteen. Tuon puolen vuoden aikana tuore äiti lähinnä hoitaa vauvaansa ja syö. Tarkoituksena on saada synnytyksessä menetetyt voimat takaisin. Tuon puolen vuoden aikana mies/vanhemmat lapset ovat vastuussa kodin hoitamisesta. 

Kun lapsi kasvaa hänet ympärileikataan. Poikien pitää valmistautua koitokseen henkisesti hyvin, sillä ympärileikkauksen yhteydessä hänen tulee katsoa yhtä kylän vanhimmista silmiin ja seistä silmääkään räpäyttämättä paikoillaan. Pieninkin merkki pelosta tai kivusta tulkitaan heikkoudeksi ja poika ei ole mies vaan hylkiö koko heimon keskuudessa. Ympärileikkaus tapahtuu 7-25-vuoden iässä. Yleensä n. 10-vuotiaina.Valtion ankarista kielloista huolimatta myös tyttöjen ympärileikkauksia tehdään. Miehet suosivat ympärileikattuja tyttöjä ja vanhemmat näin melkein pakotetaan ympärileikkauttamaan tyttärensä siinä pelossa ettei tyttö muuten pääse naimisiin. Tytöt ympärileikataan 10-15-vuotiaina.

Maasai-heimossa miehella saa olla useampia vaimoja. Vaimo saadaan joko vanhempien päätöksen kautta tai joskus myös omasta valinnasta. Vanhemmat voivat esimerkiksi mennä ystäväpariskunnan luo ja lapsensa puolesta laittaa naisen sormeen sormuksen. Sormus on lupaus siitä, että kun nainen saa tyttölapsen hänestä tulee vaimo pojalle. Miehen/ miehen isän tulee maksaa tytön perheelle tietty määrä lehmiä saadakseen tytön vaimokseen. Tässäkin kuulemma voidaan antaa maksuaikaa, mutta ainakin yhden lehmän pitää siirtyä samaan aikaan kun tyttö lähtee pois. Kun pariskunta lähtee tytön vanhempien luota. He kiertävät pitkän reitin pysähtyen aina kolmen askeleen välien. Aina kun he pysähtyvät, joku sukulainen lupaa heille lehmän, lampaan tai vuohen. Näin nuoripari saa kerättyä omaisuutta. Joskus häälahjaksi voidaan antaa myös vauva! Vauvasta tulee parin oma ja he kasvattavat sen kuin omanaan. Vähän omalaatuinen adoptiosysteemi! Vauvoja voidaan kuulemma myös lahjoittaa, mikäli nainen ei jostain syystä pysty lapsia saamaan. 

Vaikka Maasai-kulttuurissa on paljon omalaatuisia piirteitä ja asioita joita ei näin länsimaalaisena hyväksy tai ymmärrä, niin on jotenkin koskettavaa kuinka he kuitenkin pitävät aina toisistaan huolta. Kysyimme myös mitä tapahtuu jos lapsi syntyy vammaisena. Monessa kulttuurissahan vammaiset lukitaan taloihin ja piiloon, mutta Maasait kasvattavat heidät kuin terveetkin lapset. Ilman piilottelua.

Lapset olivat muuten aivan ihania! Kun kiersimme kylää, he halusivat tulla mukana ja pitää kädestä kiinni. He olivat hirveän kiinnostuneita kameroista ja olivat aivan onnessaan kun heitä kuvattiin ja he saivat nähdä nuo kuvat. 

Nyt suosittelen herkkiä blokin lukijoita skippaamaan lopun ja jäämään odottelemaan seuraavaa kirjoitusta. Vuorossa on nimittäin vuohen teurastus! Maasait elättävät itsensä lampailla, lehmillä ja vuohilla. He eivät viljele maata, eivätkä metsästä eläimiä (siksi he saavatkin elää myös luonnonsuojelualueilla). Retkellä pääsemme myös seuraamaan kuinka vuohi teurastetaan ja valmistetaan. Tapahtuma ei ollut lainkaan niin raaka ja verinen kuin olisi luullut. Vuohi laitettiin selälleen puskan päälle ja joka raajassa oli joku pitämässä kiinni. Sitten yksi miehistä viilsi vuohen kurkun auki terävällä veitsellä ja valutti veren kuppiin. Vuorotellen jokainen miehistä joi verta suoraan kupista. Siis raakana! 

Kun vuohi oli kuollut se nyljettiin ja paloiteltiin. Jokaiselle heimon jäsenelle on omat tarkat palat joita he saavat syödä. En nyt jaksa tässä joka palaa eritellä, mutta perusperiaate on se, että miehet saavat parhaat palat, eli lihan ja naiset mahalaukun ja suoliston. Osa palasista syötiin raakana, kuten munuaiset. Paloittelun jälkeen lihanpalaset laitettiin keppien päähän ja nuotiolle paistumaan. Vuohesta käytetään aivan kaikki! Nahasta tehdään laukkuja ja kasseja ja jopa sorkat paistetaan nuotiossa ja syödään. Mitään ei heitetä hukkaan. Mekin pääsimme maistamaan palasia lihasta ja maksasta. Maksa ei ollut mitään kauhean hyvää, mutta liha oli.

Kurkku auki ja nahat pois

Raakaa munuaista..

Ei se ollutkaan niin kauheaa kuin luultiin

Kierros päättyi siihen, että ostimme naisita muutamat korut ja lähdimme takaisin talolle. Reissu oli kyllä todella mukava vaikka sattuikin olemaan viikon kuumin päivä. Oli todella mielenkiintoista oppia lisää Maasai-kulttuurista ja nähdä kuinka he oikeasti elävät. Itse en kyllä tuolla kuumuudessa varmaan kovin kauaa pärjäisi ilman nykyajan mukavuuksia, kuten suihkua! Mutta kyläläiset vaikuttivat oikein onnellista. Tämä on heidän elämänsä ja kulttuurinsa. On jotenkin mahtavaa ajatella kuinka he pystyvät elämään edelleen samalla tavalla kuin isoisoisänsä.

-Katri-