Takaisin Suomessa

Ei kuulkaa Afrikasta niin helposti päästäkään pois. Juuri kun olin toivonut, ettei vielä tarvitsisi lähteä niin ei sitten päästykään lähtemään. Mentiin siis yöllä lentokentälle vain kuullaksemme että lento oli vähäisen matkustajamäärän takia peruttu. Meille järjestettäisiin uusi lento seuraavalle päivälle ja yön viettäisimme hotellissa. Meitä oli kymmenen ihmistä, jotka joutuivat uutta lentoa odottamaan. Heidän joukossaan oli Angela, johon olimme jo Moshissa tutustuneet. Otimme yhteisen hotellihuoneen ja menimme nukkumaan, toivoen että aamulla tietäisimme jo jotakin enemmän. Hotellihuone, aamupala ja lounas menivät lentoyhtiön piikkiin, joten nautimme vielä viimeisestä päivästämme Afrikassa. Jotenkin vain oli todella omituinen olo, kuin olisi kahden maailma välissä. Tavallaan oli jo lähtenyt pois, mutta ei kuitenkaan ollut vielä matkalla kotiin. Meille selvisi, että kentälle tarvitsi lähteä vasta iltapäivällä ja kone lähtisi kuudelta. Joten istuskelimme ulkona netissä pyörien ja kävimme ottamassa päiväunet.

Hotellin pihalla

Vihdoin ja viimein, neljätoista tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, kone nousi Kilimanjaron lentokentän pinnasta ja lähti kohti Etiopiaa. Mt. Kilimanjaro näytti upealta laskevan auringon värjätessä sen rinteet kullalla ja oranssilla. Muutama kyynelkin taisi silmäkulmaan tirahtaa, kun katseli vielä viimeistä kertaa Tansanian savanneja. Lähtöä kuitenkin helpotti tieto siitä, että tänne tullaan vielä takaisin.

Lähtövalmiina?

Uusien lentojen myötä myös meidän matkareittimme muuttui hieman ja matkustusiaika lyheni. Kuuden tunnin vaihtojen sijaan meillä oli Addis Abebassa aikaa muutama tunti ennen lentoa Ruotsiin. Tukholmassa vaihtoaika oli tunnin verran. Hieman jännitti, että miten käy jos koneet on kovin myöhässä, mutta kaikeksi onneksemme ne olivat hieman etuajassa.

Ruotsiin laskeuduttuamme vastassa oli ensimmäinen järkytys. Värikkäiden kangojen sijaan ihmisillä oli päällä mustat tai harmaat puvut tai muuten vaan tylsät vaatteet. Kaikki olivat kauhean kiireisiä ja myrtsejä ja ulkonakin oli hirveän harmaata. Tähän pitäisi vain tottua. Suomessa sama värien laimeus ja harmaus vain jatkuivat. Ja oli kylmä! Kaikki olivat ennen lähtöäni väittäneet kuinka Suomessa on niin keväistä ja kaunista ja lämmintä, mutta selvästi minua oli huijattu. Kylmää ja harmaata.

Yks päivä satoi jopa lunta :O

Nyt kun viikon verran on Suomessa ollut, niin pikkuhiljaa alkaa tottua. Kylmä on edelleen ja kauhea flunssa päällä, mutta eiköhän se tästä. Ja on Suomessa hyviäkin puolia. Kuten ruisleipä! Oi että, kun mun oli sitä ikävä ja se ensimmäinen pala oli niiiiiiin hyvää :) Ja pääsin testaamaan Seinäjoen uutta keilahalliakin. Ja olihan se aika ihanaa nähdä taas pitkästä aikaa perhettä ja ystäviä. Niin että eiköhän tässä pian taas totu elämään Suomessa. Onneksi on kesä tulossa ja sitten pääsee taas käyttämään kaikkia Afrikka-vaatteita :)

Ettei tulis liian ikävä niin opettelin tekemään samosoja.

Kiitos ja kuittaus
-Katri-

From home to home

Ohi on että hujahti! Neljä kuukautta on mennyt aivan älyttömän nopeasti! Tällä viikolla on juhlittu sekä ilosta että surusta. Anniinan lähtö minä ja Hanna missattiin maanantaina, kun tosiaan se bussimatka hieman venähti. Mutta keskiviikkona pidettiin Hannan läksiäiset. Lento lähti ke-to yönä ja minä ja Amppe mentiin mukaan saattamaan. Kyllähän siinä itku meinasi päästä, varsinkin kun tajusi että ensi kerralla kun kentälle mennään ei enää tullakaan takaisin. Kyllähän sinne Suomeenkin on kai ihan kiva palata, varsinkin kun kesä on tulossa. Pala sydäntä jäi kuitenkin Tansaniaan.

Hieman iloa viikkoon toi Annan kolmekymppiset. Juhlia vietettiin vähän pitkin viikkoa. Torstaina käytiin porukalla syömässä ja perjantaina pidettiin juhlat. Anna halusi pitää grillibileet talolla, mutta onnistuimme huijaamaan häntä sanomalla, että grillimestarimme Louis ei ole paikalla silloin, joten ei voida grillata. Anna tyytyi tähän ja me muut aloimme suunnittelemaan yllätysjuhlia. Alunperin oli tarkoitus, että Hanna vie Annan zumbaan ja sen jälkeen käymään Hannan luona ja sillä välin me muut valmistelisimme kakun ja virittelisimme grillin valmiiksi. Anna oli kuitenkin fliunssassa eikä halunnut lähteä jumppaan. Niinpä meillä oli iso ongelma. Onneksi Anna päätti mennä nukkumaan päikkäreitä ja varmistaaksemme että hän myös pysyy siellä, kannoimme oven eteen pöydän. Kun Anna oli lukittu huoneeseen aloimme koristelemaan paikkoja, tekemään kakkua ja virittelemään grilliä valmiiksi. Parin tunnin jälkeen avasimme oven ja hiivimme Annan huoneeseen laulamaan ja antamaan lahjan. Raasu oli nukkunut koko ajan ja me sitten herätimme hänet kesken syvimmän unen. Noh, eipähän yrittänyt päästä huoneesta pois. Käskimme hänet suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Ilme oli kovin iloinen kun Anna vihdoin tuli ulos ja näki juhlapöydän ja grillissä paistuvat lihat :) Ohjelmaan kuului lalua ja tanssia ja muuta mukavaa. Meillä oli aivan mahtava ilta, mutta yksityiskohdat jääkööt kertomatta ;)

Kakun koristelua 

Tuolta ei ihan helposti ulos pääsekään :D

Ihan hieno juhlapaikka

Niin joo hommasin taas letit :)

Meidän ihana porukka! Teitä tulee ikävä!

Tällä viikolla on vietetty myös mun ja Ampen läksiäisiä. On ollut todella mahtavaa olla Tansaniassa ja ikävä jää. Ensi yönä olis lähtö ja Suomessa ollaan ma-ti yönän. Ollaan koko viikko stressattu kotiinlähtöä ja muutamalle talon työntekijälle jouduttu jo hyvästitkin sanomaan. Kyllä itku meinaa tulla silmään joka kerta. Yöllä varmaan kuluu muutama paketti nenäliinoja kun ihan oikeasti sitten lähdetään. Mutta täytyy lähteä että voi tulla takaisin. Ollaan jo suunniteltu että tullaan mahdollisimman pian uudestaan. Ja kun on vielä niin paljon asioita jäänyt tekemättä, että pakkohan se on! 

-Katri-

Reppureissailua Afrikassa

Olenko koskaan kertonut kuinka Afrikassa yleensä mikään ei mene niin kuin olet suunnitellut? Tarkoitushan oli se, että maanantaiaamuna kello viideltä minä, Hanna, Karoliina, Hanna-Liisa ja Louis lähtisimme autolla kohti Dar  es Salamia ja sieltä lautalla Zanzibarille. Heikki tulisi lentäen ja tapaisimme Darissa. Sunnuntaina kuitenkin kuulimme, että Darissa on pahat tulvat ja kaikki kolme tietä kaupunkiin ovat poikki. Ainakin kymmenen ihmistä oli kuollut ja moni menettänyt kotinsa. Sillat olivat sortuneet ja bussit olivat jumissa kaupungin molemmin puolin. Ei siis auttanut muu kuin odottaa, josko sillat saataisiiin korjattua ja tiet kaupunkiin avattua. Heikki lähti suunnitelmien mukaan maanataina ja me muut seurasimme uutisia ja Louis yritti soitella ja kysellä korjauksien edistymistä. Maanantai-iltapäivällä tuli tieto, että yksi tie oli saatu avattua ja liikenne kulkee jälleen. Päätimme lähteä tiistaina ja aamuviideltä pakkauduimme autoon ja matka alkoi.

Matkustaminen on kivaa :)

Vaikka matka oli pitkä se oli erittäin mielenkiintoinen. Matkalla ohitimme vuoristoja, pieniä kyliä ja savannia. Maisemat olivat upeita, erityisesti auringon noustessa aamukuuden aikaan. Vuorien välistä näkyi pala savannia, jonka yläpuolella oli ohut nousevan auringon valossa oranssina hohtava sumuverho. Nautimme matkasta todella paljon ja se meni kohtuullisen nopeasti, kunnes… Sortuneiden siltojen takia Dariin johti vain yksi tie jota tietysti kaikki halusivat käyttää. Matkaa satamaan oli jäljellä noin 15km ja jumituimme ruuhkaan. Väkeä oli aivan älyttömästi! Dar es Salamissa on asukkaita 6miljoonaa ja siihen päälle kaikki työmatkalaiset ja muista maista kulkevta rekat yms. yms.. Kahden ja puolen tunnin aikana liikuimme noin 10km. Tässä vaiheessa kello oli jo niin paljon, että emme ehtisi enää viimeiseen lauttaan. Päätimme jäädä Dariin yöksi. Ruuhkan takia meiltä meni vielä tunti ennen kuin pääsimme nälkäisinä ja väsyneinä hotellihuoneelle. Hotellihuone oli todella upea! Hannan kanssa naureskelimme, että tämä on varmaan romanttisin sänky missä me ollaan nukuttu ja nyt sitten jaetaan sekä sänky, että peitto keskenämme :D Ei kait siinä mitään.. Seuraavaksi vuorossa oli suihku, vaatteiden vaihto ja syömään. Illa menimme vielä istuskelemaaan paikallisen ostoskeskuksen terassille. Vaikka suunnitelmat menivätkin hieman mönkään niin loppujen lopuksi oli ihan mukavaa viettää vähän aikaa Darissa. Itse kun en ole koskaan noin isossa kaupungissa edes ollut.

Tulvat olivat vieneet tieden lisäksi myös autoja

Keskiviikkoaamuna lähdimme ensimmäisellä lautalla ja jälleen kerran oli herättävä ennen aamuviittä. Lauttamatka kesti noin puolitoista tuntia, josta osan aikaa seisoimme kannella katselemassa maisemia ja lopuksi siirryimme alakannelle istumaan. Matka meni nopeasti ja pian olimmekin jo Stone townissa. Tavarat hotellilla ja syömään. Aamupalan jälkeen opas kierrätti meitä pitkin kaupunkia. Stone town on todella upea kaikkinen vanhoine rakennuksineen ja itämaisine vaikutteineen. Kaikkialla risteili pienia kujia, joiden varrella oli pieniä kojuja ja ihmisten asuntoja. Koko saaren asukkaista reippaasti yli 90 prosenttia on muslimeja. Sen huomaa hyvin katukuvassa ja jo pelkästään siitä että Stone townissa on yli 60 moskeijaa, mutta vain kaksi kirkkoa. Niinpä pukeutumisen on oltava hyvin konservatiivista ja polvet ja olkapäät oltava piilossa. Ilmasto ei yhtään auta tässä asiassa, sillä koko ajan oli todella kuumaa ja kosteaa. Meidän onneksemme kaupungilla kävelyn aikana oli aika pilvistä ja yhdessä vaiheessa satoikin aika paljon. Niinpä ei tullut aivan tukahduttavan kuuma, mutta voin vain kuvitella millaista siellä on kaikken kuumimpana aikana vuodesta. Kierroksen jälkeen kävimme syömässä lounaan (söin riisiä ja mustekalaa. Nam!), jonka jälkeen suuntasimme hotellille ottamaan pienet päiväunet. Makoisten nokosten jälkeen oli taas nälkä ja suuntasimme syömään. Ihanaa saada viimeinkin tuoreita mereneläviä! Moshi kun on niin kaukana merestä, niin siellä ei tuoretta kalaa saa. Illalla kävimme vielä kalatorilla merenrannalla. Siellä oli pieniä kojuja, joista sai ostaa kaikenmoisia merenelävia jotka sitten paistettiin ja syötiin. Tarjolla oli myös kaikenmaailman hedelmiä, joista en kaikista ollut edes koskaan kuullut! Vielä emme mitään maistelleet edellisen aterian painaessa vatsassa, mutta sinne pitäisi vielä uudelleen päästä. Ilta kului biljardia pelaillen ja siinä samalla jalkapalloa katsellen. Meillä oli oikein hauskaa :D

Satamassa ei ollut käytössä mitään trukkeja vaan jääkaapitkin siirrettiin käsipelillä..

Dar es Salam

Vähän väsytti kun päästiin Stone towniin

Stone town

Mun täytyy ruveta treenaamaan bilistä niin voitan ens kerralla :D

Torstaina Hanna-Liisalla ja Karoliinalla oli ensimmäinen päivä töissä. Heidän suunnatessa raatamaan, minä ja Hanna hyppäsimme taxiin ja lähdimme rannalle. Matkalla pysähdyimme maustefarmille tutustumaan mausteiden kasvatukseen ja saimme haistella niitä kaikkia. Tiesittekös muuten että kanelipuun kuori haisee kanelille, juuret eukalyptuksella ja lehdet jollekin ihan muulle? Ja että kaikki pippurit (musta, valkoinen, punainen, rosee) tulee samasta puusta? Saimme myös juoda kookosmaitoa suoraan kookoksesta ja syödä ihania hedelmiä. Kierroksen lopussa ostimme mausteita itsellemme ja ehkä vähän tuliaisiksikin.

Iltapäivällä saavuimme viimein rannalle ja kävimme kysymässä Kendwa Rocks hotellista vapaita huoneita. Koska on low season, oli hotellissa vielä tilaa. Päädyimme halvimpaan vaihtoehtoon eli Bandaan, joka on pieni bambumaja kahdella sängyllä ja yhdellä pikkupöydällä. Omaa pesuhuonetta ei ole vaan ulkona on kaikkien Bandojen yhteiset suihkut ja vessat. Mutta pesuhuoneen jakamiseenhan me ollaan jo tvl talolla totuttu, joten se ei ollut mikään ongelma. Loppupäivä menikin sitten uiden syöden ja iltaa istuen. Keskiviikkona olimme tavanneet Stone townissa erään kiinalaisen liikemiehen. Hän oli Zanzibarilla tsekkailemassa eri hotelleja jotakin matkailufirmaa varten ja päätti tulla tarkistamaan myös hotellin jossa me yövyimme. En tiedä oliko hänellä oikeasti tarkoitus tänne tulla, mutta koska me tulimme (tai lähinnä koska Hanna tuli) niin hänkin tuli. Kävimme yhdessä uimassa ja hän tarjosi meille päivällisellä hummeria. Maistoin sitä ensimmäistä kertaa elämässäni ja oli kyllä hyvää! Illalla hän lähti viemään jotakin pariskuntaa Stone towniin ja me jäimme Hannan kanssa istumaan iltaa rannalle. Koska koko viikolta oli kertynyt aika paljon univelkaa, menimme aika ajoissa nukkumaan. Sitä ennen ehdimme kuitenkin jutella jonkun Zimbabwelais-Skottilaisen jätkän kanssa. Meillä oli oikein mukavaa. On niin kivaa kun tutustuu kaikkiin uusiin tyyppeihin.

Pitkänä perjantaina nukuttiin Hannan kanssa oikein myöhään. Aamupalan jälkeen suuntasimme ottamaan aurinkoa rannalle ja kävimme aamu-uinnilla. Muutenkin koko päivä meni aika laiskasti. Kävimme vähän kävelemässä hotellin ulkopuolella ja rantaa pitkin. Alunperinhän meillä oli takoitus, että olisimme menneet täällä ollessamme sukelluskurssille, mutta koska aikataulut vähän pettivät, ei meillä ollutkaan siihen aikaa. Siispä käville varaamassa snorklausreissun lauantai-aamulle. Sekin on varmasti upea! Päivällä kävimme vielä uudelleen uimassa ja illalla istuimme taas rannalla katsomassa auringonlaskua ja syömässä.

Lauantai aamuna heräsimme aikaisin ja lähdimme aamu yhdeksältä snorklausreissulle. Meitä oli minun ja Hannan lisäksi muutama muukin ihan random-tyyppi joita sinne lähti. Nousimme pieneen puuveneeseen ja lähdimme matkaan. Kohteena oli Mnemba atolli saaren toisella puolella. Matka kesti hieman päälle tunnin. Oli mahtavaa katsella maisemia ja ohi lipuvaa turkoosia merta. Sinne mennessä sää oli hieman pilvinen, mutta perille päästyämme sää selkeni ja aurinko alkoi paistaa. Siispä varusteet niskaan, hieman aurinkorasvaa ja hyppy mereen. Uiskentelimme pitkin atollin reunaa katsellen alla näkyviä koralleja ja siellä eläviä otuksia. Jos ei olisi tarvinnut hengittää putken kautta niin olisin varmaan ollut koko ajan suu hämmästyksestä ammollaan. Kaikki ne värit ja muodot! Kaloja oli ties kuinka monen näköisiä ja kokokoisia. Näimme jopa pienen merikäärmeen saalistamassa pohjahiekassa. Valitettavasti kamera ei vettä kestänyt, joten kuvamateriaalia ei tästä reissusta juurikaan ole eikä tuota oikein voi mitenkään muuten sanoin kuvailla, kuin että VAU! Suosittelen! Ehkä ensikerralla on aikaa käydä sukeltamassa ja jos saisi jostain hankittua vettä kestävän kameran niin olisi kyllä mahtavaa. Jonkin aikaa uituamme pidimme pienen ruokatauon ja siirryimme hieman eri kohtaan. Samalla näimme myös delfiiniparven uivan ohi! Hetken tauon jälkeen kävimme tekemässä vielä toisen, hieman lyhyemmän snorklauksen. Tämän jälkeen olikin jo aika palata takaisin rantaan. Aika meni tosella nopeasti ja takaisin päästyämme kello olikin jo viisi. Seuraavaksi vähän ruokaa, päiväunet ja rannalla pidettäviin eastern-partyihin. Porukkaa oli todella paljon muistakin hotelleista. Lavalla esiintyi pari erilaista tanssi- ja akrobatiaryhmää ja näimme myös Michael Jacsonin. Tanssiminen jäi minun osaltani väliin, sillä mulla on jalassa joku ihme infektio joka sitten illalla kipeytyi sen verran ettei oikein päässyt kävelemään. Torstaina olin hakenut apteekista antibiootit, mutta ehkä se jalka ei tykännyt koko päivän uimisesta ja rasituksesta. Mutta hauskaa oli silti. Hengailtiin norjalaisporukan kanssa ja Hannan rannalta löytämän rasta-miehen seurassa.

Sunnuntaina piti huone luovuttaa jo aamukymmeneltä, joten taaskaan emme saaneet nukkua myöhään. Jätimme tavarat respaan ja suuntasimme vielä viimeisen kerran uimaan. Uinnin ja hetken kuivattelun jälkeen kävimme vielä ottamassa henna-tatuoinnit. On muuten hienot! Juuri kun olimme vielä luomassa viimehetken silmäykset merelle, huomasimme taivaalle kertyneet mustat pilvet. Samalla hetkellä parin sadan metrin päässä, toisella puolella rantaa olevat ihmiset alkoivat juoksemaan pois rannalta ja tajusimme että kohta muuten alkaa sataa. Ei kun vaan äkkiä kohti respaa. Matka oli pitkä ja välissä oli pitkät portaat. Koska jalkani oli edelleen kipeä, enkä päässyt edes kunnolla kävelemään, ei juoksemisesta tullut yhtään mitään. Annoin laukkuni Hannalle ja käskin juosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsee. Oli varmaan hauska näky kun koitin kaatosateessa klenkata mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Eihän siinä voinut tehdä muuta kuin nauraa. Veden vieläkin valuessa vaatteista, istuuduimme taxiin ja aloitimme matkan kohti Stone Townia. Stone townissa kävimme syömässä ja istuimme iltaa Karoliinan ja Hanna-Liisan kanssa. Oli kiva nähdä vielä heitäkin ennen paluuta takaisin Moshiin.

Kyllä mä vissiin oon vähän ruskettunu

Sunnuntaina oli jälleen kerran aikainen herätys sillä lautta Dar es Salamiin lähti klo 7 aamulla. Myös Hannan rastakaveri tuli kanssamme samalla lautalla. Onneksi jalkakin oli jo vähän parempi, niin että kävelemään pääsi. Turvonnut edelleen, mutta ei yhtään niin kipeä. Lauttamatka meni muuten nukkuessa tai koomaillessa, mutta turvaohjeistuksiin oli pakko kiinnittää huomiota. Siinä selitettiin tietysti perusjutut, kuten mistä löytyy pelastusliivit ja kuka on kapteeni yms. Tämän jälkeen kerrottiin mikä kaikki on kiellettyä lautalla. Listasta löytyi perus tupakoinnin ja kaiteiden ulkopuolella istumisen lisäksi, tappeleminen, muiden ihmisten uhkailu, varastaminen ja kiroilu. Lopuksi tietysti tuli jonkin sortin muslimien rukouslaulu johon näytöllä pyöri sanat sekä arabiaksi että englanniksi. Siihen olikin hyvä nukahtaa.

Darissa otimme taxin ja pyysimme häntä viemään meidät paikkaan, josta voimme ostaa bussilipun erään tietyn bussiyhtiön bussiin. Hän jätti meidät bussiasemaa vastapäätä ja siitä lähdimme kävelemään kohti toimistoja. Pian seuraamme lyöttäytyikin pari äijää jotka sanoivat opastavansa meidät oikeaan paikkaan. Toimistolla meille kuitenkin sanottiin, että kyseinen bussi ei lähde enää tänään, mutta eräs toinen yhtä hyvä bussi lähtee. Ostimme siis liput siihen. Toimiston työntekijä lähti näyttämään meille mistä bussi lähtee. Saavuimme bussien luo ja kaikki rupesivat huutelemaan meitä eri busseihin. Tilanne oli todella hämmentävä, sillä emme tienneet mikä niistä oli se johon meillä on liput. Hetken siinä pyörittyämme oppaamme lähti kävelemään ja käski meitä seuraamaan. Kävelimme ulos bussiasemalta ja tulimme jonkin henkilöauton luo. Kuulemma meidän pitäisi mennä tuolla henkilöautolla Moshiin. Kuskina oli joku armeijatyyppi, jota emme tietenkään tunteneet. Tähän tietysti totesimme että emme todellakaan ole menossa tuon auton kyytiin ja kysyimme missä on bussi johon olimme liput ostaneet. Vastauksena tähän oli, että ei mikään bussi enää kulje, te menette tällä. Keskustelu ei tietentään ollut mitään rauhallista vaan kaikki huusivat päällekäin ja paikalla oli ties kuinka monta tyyppiä sanomassa omaa mielipidettään. Tilanne oli sen verran sekava, että päätimme soittaa Louisille ja kysyä mitä meidän pitäisi oikein tehdä. Tilanteen selitettyäni Louis totesi samantien, että älkää menkö siihen autoon teitä on huijattu. Vaaditte rahat takaisin ja jos rahoja ei kuulu, niin bussiasemalla on poliisiasema johon menette jutun selvittämään. Niinpä lähdimme takaisin bussiasemalla ja pitkän ja vihaisen huudon jälkeen saimme kuin saimmekin kaikki rahamme takaisin. En muista koska olisin viimeksi ollut noin vihainen ja huutanut niin kovaa. Ei ollut kaukana, että olisin oikeasti vetänyt äijää turpaan. Mutta onneksi saimme rahat takaisin. Soitimme Louisille ja hän ohjeisti meidät toisen yhtiön toimistoon. Tämä yhtiö ei ajanut enää sinä päivänä, mutta he ohjeistivat meidän seuraavaan josta vihdoin ja viimein saimme oikeat liput oikeaan bussiin. Sitten vain odottelemaan että bussi lähtee. Bussiasemalta pääsimme viimein lähtemään yhden aikaan päivällä. Liikenneruuhkien takia tosin meni vielä tunti ennen kuin pääsimme pois kaupungista ja matka todella alkoi. Matka kesti 11 tuntia. Meillä oli sentään Hannan kanssa penkit aivat eturivistä, mutta osa matkustajista joutui seisomaan koko matkan ajan. En ymmärrä miten he jaksoivat. Kaikki muut istuivat koko matkan samassa asennossa ja minä ja Hanna pyörimme penkeillä kuin hyrrät. Hengissä kuitenkin matkasta selvittiin. Kotiin päästyämme olimme todella väsyneitä ja nälkäisiä. Emme olleet syöneet koko päivänä mitään muuta kuin sipsejä ja popcornia sekä muutaman pullapalan. Aamulla kun ei hotellilla ollut vielä aamupalaa ja bussihäsläyksessä meni niin paljon aikaa ettemme ehtineet ruokaa löytämään. Bussi pysähtyi kerran matkalla ja silloinkin hieman epämääräisellä huoltoasemalla, mistä ei oikein mitään viitsinyt mahataudin pelossa ostaa. Mutta tulipahan reissu tehtyä. Maisemat oli upeita ja voinpahan sanoa reppureissanneeni Afrikassa :D

-Katri

Haikeita tunnelmia ja loman odotusta

Se oli sitten siinä. Viimeinen työharjoittelupäivä oli perjantaina ja nyt alkaa parin viikon loma. Sopivasti alkoi sadekausikin. Meidän onneksemme koko viikko oli aika kiireinen ja osastolla oli monta synnytystä. Tällä viikolla jouduimme todistamaan kahden vauvan elvytystä saman päivän aikana. Ja muutenkin oli monta huonokuntoista vauvaa. Oli ihan hirveää katseltavaa! Molemmat vauvat syntyivät vihreästä lapsivedestä eivätkä hengittäneet synnyttyään. Ensimmäistä vauvaa elvytettiin 20 minuuttia ennen oman hengityksen palautumista. Toista ei tarvinnut elvyttää kuin kymmenisen minuuttia. Ihme että lapset edes selvisivät hengissä, sillä elvytyksessä ei ollut mitään rytmiä, painelu oli pelkkää pelleilyä eikä happikaan mennyt kunnolla keuhkoihin asti. Ambun maski oli väärinpäin ja se falskasi. Ensimmäistä vauvaa oli elvyttämässä kaksi lääkäriä eikä kumpikaan osannut elvyttää kunnolla. Kuin ihmeen kaupalla vauva kuitenkin alkoi hengittämään ja liikkumaan. Suomessa jos vastasyntynyttä tai ketä tahansa muutakaan joudutaan elvyttämään, hänet viedään jatkohoitoon teho-osastolle. Potilas intuboidaan ja hänet laitetaan tarkkaan seurantaan. Täällä, kun vauva oli saatu takaisin henkiin, kaikki hävisivät jonnekin. Vauva jätettiin yksin ja todettiin vain ”nyt hän on kunnossa”. Aika pian hänet vietiin äitinsä luo osastolle. Siis anteeksi kuinka!!?? Äiti on väsynyt ja varmasti nukkuu paljon, eikä silloin kukaan seuraa vauvan vointia. Vauva voi kuolla kenenkään huomaamatta. Olisi vain niin tehnyt mieli työntää lääkärit sivuun ja hoitaa koko homma itse ja lähettää vauva KCMC:hin. Ehkä kun ensikerralla tänne tullaan niin voisi pitää jonkin sortin elvytyskoulutusta…

Viimeisen viikon vauva :)

Talolla pidettiin tälläviikolla (taas) elokuvailtaa. Elokuvana oli Aavikon kukka joka on tositapahtumiin perustuva tarina Somalialaisesta tytöstä joka vanhojen perinteiden mukaan ympärileikataan ja isä yrittää pakkonaittaa hänet vanhan ukon kanssa. Tyttö karkaa ja päätyy Lontooseen huippumalliksi. Elokuva herätti keskustelua naisten ympärileikkauksesta ja siitä kuinka kamalaa se on. Kuinka ollakaan, meille tuli seuraavana päivänä synnärille potilaaksi seitsemäntoistavuotias ympärileikattu tyttö. Synnytys oli ollut käynnissä jo yli vuorokauden, mutta vauva ei mahtunut tulemaan ulos. Tytölle oli tehty kaikkein radikaalein versio, eli kaikki ulkoiset sukupuolielimet oli leikattu pois. Aivan täysin umpeen tyttöä ei oltu ommeltu (tai sitten aviomies oli hääyönä hänet repinyt auki), mutta reikä oli kuienkin niin pieni ettei vauva siitä mahtunut tulemaan. Tytölle tehtiin episiotomia ja vauva jouduttiin kirjaimellisesti painamaan ulos. Episiotomiasta huolimatta synnyttäjä repesi todella pahasti joka suuntaan. Vauva oli aluksi aika huonossa kunnossa, eikä ihme sillä synnytys oli kestänyt niin pitkään. Pää oli pitkula ja silmät pullottivat päästä kovan paineen takia. Vauva kuitenkin jäi henkiin ja äiti saatiin kursittua kasaan. Ihme jos lapselle ei tuosta mitään aivovammaa jää. Oli tuo syntyminen sen verran rankka.

Vaikka tämä viikko olikin henkisesti aika rankka huonokuntoisten vauvojen takia ja myös siksi, että se oli viimeinen viikko, jäi harjoittelusta kuitenkin päällimmäiseksi hyvä mieli. Olen oppinut täällä olon aikana todella paljon. On ollut ihanaa tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuuriin sekä nähdä erilaisia työtapoja sairaalassa. Kun tässä on kolem kuukautta ollut töissä, niin tuntee jo itsensä osaksi tuota sairaalan yhteisöä. Perjantaina, kun oli meidän viimeinen päivä, pidimme lyhyen kiitospuheen aamuraportin jälkeen. Lähellä oli itku, kun piti hyvästellä kaikki, mutta kyllä siitä loppujen lopuksi selvittiin. Viimeisen päivän kunniaksi veimme osastoille itse leipomiamme suklaakeksejä ja kävimme hyvästelemässä kaikki. Otimme muutaman valokuvan ja vaihdoimme sähköpostiosoitteita. Tänne haluan vielä joskus takaisin.

Synnärin lääkäri

Synnärin ihana hoitsu

Meidän ihana nunnakamu

Sairaalan ylilääkärinunna

Perjantai-iltana pidimme talolla vielä viikon toisen elokuvaillan. Ostimme kaupasta erilaisia juustoja ja viiniä ja katsoimme 127 tuntia. Ei oo meidän leffavalinnat olleet mistään iloisimmasta päästä, mutta mukavaa oli. Viikonloppu meni rentoutuessa ja reissuja valmistellessa. Tänä aamuna Amppe ja Anniina lähtivät valloittamaan Kilimanjaroa! Reissu kestää kuusi päivää, joten he ovat takaisin Moshissa pääsiäiseksi. Minä, Hanna, Hanna-Liisa, Karoliina ja Heikki lähdemme maanantaiaamuna Zanzibarille. Menemme autolla Lousin kyydissä ensin Dar es Salamiin ja sieltä lautalla Stone Towniin. Hanna-Liisa ja Karoliina jäävät Stown Towniin tekemään työharjoittelua. Me muut siirrymme rannalle parin päivän jälkeen. Heikki lähtee takaisin Moshiin jo perjantaina, mutta minä ja Hanna tulemme takaisin vasta maanantaina. Hannan kanssa emme ole vielä edes varanneet hotellia, mutta katsotaan sitten minne päädytään :D

Juusto ja viini ilta

Osa Zanzibarilla tarvittavista rahoista (ainoa pankkiautomaatti on Stone Townissa ja kaikki pitää maksaa käteisellä)

-Katri-

Back to synnäri

Ihan ensimmäisenä haluan taas pyytää anteeksi sitä, että viime viikolta jäi taas blokiteksti väliin. Yritän parantaa tapani :) Tässä parin viikon aikana on talon asukkaissa tapahtunut isoja muutoksia. Pari ruotsalaista lähti ja neljä suomalaista tuli tilalle. Nyt siis talossa on kaksi ruotsalaista tyttöä ja yksi äijä (jotka hekin lähtevät ensiviikolla pois) ja yhdeksän suomalaista.

Tytsyt ja niiden uudet mekot :)

Mutta siis tosiaankin aloitettiin taas työskentely synnytysosastolla. Ja voi kuinka me nautitaankaan! Kun jo ennestään ollaan molemmat oltu tuolla kuukausi, niin osataankin jo oikeasti ja itsenäisesti tehdä jotakin. Monesti aamulla aloitetaan sillä, että käydään järjestelemässä synnytyssalin laatikot ja pöydät, että sieltä jotakin löytää jos tarvii. Seuraavaksi valmistellaan synnytyssetit, viedään likaiset leikkuriin ja haetaan puhtaat tilalle. Tämän jälkeen on lääkärinkierto, joka ollaan Ampen kanssa hoidettu monena päivänä ilman hoitajia. Toki jos salissa on äiti synnyttämässä tai tutkittavana, jää muut aamuaskareet väliin tai ainakin ne siirtyy myöhemmälle.

Steriilien pakkausten tekoa..

Vihdoinkin päästiin myös ambulanssin kyytiin. Osastolla oli aamukuudelta syntynyt pieni keskonen 26.viikolla. Painoa oli tasan 1kg. Siellä se pieni vauva pötkötti keskoskaapissa ilman minkäänlaisia hoitoja. Ei happea, ei i.v tiputusta eikä minkäänlaista seurantaa. Kun yöhoitaja lähti töistä, hän pyysi meitä näyttämään vauvaa lääkärille ja pyytämään siirtoa KCMC:hin. Tässä vaiheessa kello oli puoli kahdeksan. Heti kun lääköri tuli, pyysimme häntä katsomaan vauvaa ja hän totesi samantien että siirretään eteenpäin. Hoitaja alkoi kyllä heti järjestämään kyytiä ja paperiasoita, mutta kyllä siinä kesti! Yhdessä vaiheessa istuimme jo melkein lanssissa kun päätettiinkin, että vauvaa pitää hapettaa kymmenen minuuttia ennen kuin lähdetään. Joten takaisin osastolle vain, happiviikset pois toiselta vauvalta ja sitten sai keskonen hetken hengitellä. Loppujen lopuksi kello oli kymmenen kun lähdimme sairaalan pihasta kohti KCMC:tä. Ihme että vauva oli vielä hengissä. Itse matka sairaalaan sujui vauhdikkaasti ja saimme vauvan turvallisesti perille. Ambulanssi ei kyllä ollut mitään muuta kuin pakettiauto, jossa oli paarit sisällä ja vilkut katolla. Ei mitään hoitovälineitä eikä lääkkeitä. Ei edes lisähappea. Ei aivan sellaista mihin Suomessa on tottunut.

Edessä täysiaikaisena syntynyt lapsi ja takana viikolla 26

Vauvan hapetusta

Tässä parin viikon aikana ollaan nähty aika monta synnytystä ja sektiota. Yhden synnytyksen pääsi Amppe hoitamaan ja minä hoidin syntyneen vauvan. Yhden synnytyksen oli minun tarkoitus hoitaa, mutta koska vauva oli tulossa kasvot edellä jouduttiinkin äiti leikkaamaan. Pääsin/jouduin kuitenkin avustamaan yhden ennenaikaisen synnytkse/keskenmenon. Äiti oli 20. viikolla raskaana ja hänellä oli synnytys alkanut. Valmiiksi oli jo tiedossa, että vaikka vauva syntyisi vielä elävänä se ei tulisi selviämään. Kätilö pyysi minua tekemään sisätutkimuksen ja huomasin äidin olevan täysin auki ja valmis ponnistamaan. Kun kerroin tästä kätilölle, joka hoiti toista potilasta, hän sanoi "becouse this is abortion, you can conduct the delivery by your self". Jotta näin. Laitoin sitten kaiken valmiiksi ja pyysin ensimmäistä päivää töissä olleen jenkkiläisen lääkisopiskelijan minulle lisäkäsiksi ja avustin äitiä synnyttämään lapsen. Lapsi oli syntyessään vielä elossa ja kun olin napanuoraa leikkaamassa kätilö tuli ja vei lapsen toimistoon.. Hän teki lapselle hätäkasteen ja laittoi inkubaattoriin odottomaan hengityksen loppumista. Tällä välin minä hoidin äidin loppuun. Kotiin lähtiessäni vauva haukkoi vielä viimeisiä henkäyksiä, mutta kuoli aika pian lähtömme jälkeen.

Toisella viikolla tehtiin Ampen kanssa kaksi yövuoroa tuolla osastolla. Oli ihan mukavaa. Molempina öinä oli muutama synnytys ja sektio joita oltiin seuraamassa. Saatiin ottaa jopa pikku nokoset yksityishuoneessa kun oli hiljainen hetki. Se oli ihan hyvä sillä varsinkin toisena yönä olin niin väsynyt ettei mitään rajaa! Amppe vaan nauroi kun istuin tuolilla odottamassa että yksi mama synnyttäisi ja melkein nukahdin pystyyn :D Pysyin hereillä, mutta vauvaa ei ehtinyt työvuoron aikana tulla.

Töiden ohella on toki ollut aikaa myös rentoutua. Viime viikonloppuna kävimme päiväretkellä hot springseillä. Matka kesti noin puolitoista tuntia ja varsinkin loppumatkan tie oli aivan hirveässä kunnossa! Matka oli kuitenkin vaivan arvoinen sillä lähteet olivat upeat! Paikka oli aika pieni, mutta sitäkin kauniimpi. Vesi ei kyllä nimestään huolimatta ollut kuumaa, mutta lämmintä se oli ja kirkasta. Pohjaan näki helposti ja siellä uiskenteli pikkukaloja, jotka tulivat syömään jaloista kuollutta ihoa jos hetkeksi pysähtyi paikoilleen. Meillä oli mukana myös uimalasit ja snorkkelit joisen avulla oli mukava lammen pohjaa ihailla. Uinnin jälkeen oli hyvä syödä ja rentoutua riippumatossa loikoillen. Vielä ennen lähtöä piti käydä pikaisesti pulahtamassa ja minä ja Amppe loikkasimme lampeen liaanilla liehuen.

Hot springs

Paikalle saapui myös partiolaisia leirille

Whii!

Ollaan myös käyty shoppailemassa aika monena päivänä ja ainahan sieltä on jotakin kivaa löytynyt. Erityisesti korviksia ja muita koruja on kertynyt kivat kasat. Niin ja pitäähän sitä Suomen kämppää saada vähän sisustettua ja oonkin muutaman taulun ja sisustuskankaan ostanut.

Nyt on enää viikko harjoittelua jäljellä ja sitten minä ja Hanna suunnataan kohti Zanzibaria kun samaan aikaan Amppe ja Anniina koittaa kiivetä Kilimanjaron huipulle. Sen jälkeen vietetään vielä viikko Moshissa ja sitten onkin jo kotiinpaluun vuoro. Saapi nähdä kuinka paljon ensi viikolla itkettää kun pitää sanoa heipat kaikille työkavereille. Liian nopeasti on mennyt tää aika! Mutta kaipa joskus täytyy kotiinkin palata. Ja pääseehän tänne sitten takaisinkin.

-Katri-