Kilimanjaron juurella

Edellisellä viikolla jäi safarin takia kirjoittamatta muutama juttu töistä, joten aloitetaanpa siitä. Oli siis viimeinen viikko medical wardilla. Pääsin pitämään ihan omaa pientä "teho-osastoa" toimiston resuscitation bedillä, kun eräs potilas meni huonoon kuntoon. Verenpaineet ja tajunta alkoivat laskea ja potilaalle tuli hengenahdistusta. Kun potilas oli saatu sängylle, joku alkoi antamaan hänelle happea viiksillä. Minä hain lääkärin määräyksestä nesteitä ja annoin hydrocortisonia. Rupesin myös mittailemaan paineita yms. Kun muut hoitajat huomasivat minun hoitavan potilasta, kaikki katosivat jonnekkin siivoamaan! Jäin sitten siihen yksin potilasta hoitamaan ja tarkkailemaan kun lääkärikin lähti kierrolle. Mitään monitoreja ei tietenkään ollut, vaan mittailin sitten verenpaineita ja laskin syketaajuutta ihan manuaalisesti. Kun kaikki hoitajat olivat lähteneet, vaihdoin äkkiä happiviisket maskiin. Siinä se päivä sitten menikin kun koitin potilasta pitää hengissä. Vähän ihmettelin, että miksei häntä siirretä isompaan sairaalaan. Ennen kuin ehdin sitä kysyä, tuli lääkäri juttelemaan kanssani. Hän sanoi, että potilaalla on viimeisen vaiheen AIDS ja mitään ei ole enää tehtävissä. Potilas kuolikin myöhemmin samana iltana.

Pääsin myös tutustumaan paikalliseen leikkaussalitoimintaan. Eräällä osastomme miespotilaalla oli tyrä, jonka osastomme lääkäri leikkasi. Kysyin häneltä, olisiko mahdollista päästä leikkausat seuraamaan ja se kävi. Leikkaussalin työntekijät olivat yllättävän tarkkoja siitä, että päällä pitää olla erilliset leikkurivaattet, myssy, suusuojus sekä erilliset kengät. No, kun minulla ei mitään näistä ollut niin sain lainaksi heiltä ”kertakäyttöisen” joskus steriilinä olleen kaavun. Kaapua käyttävät työntekijät, jotka tekevät steriilejä paketteja. Kaavussa oli joitain epämääräisiä tahroja, joita en uskaltanut sen enempää tarkastella. Uskon, että omat vaatteeni olivat puhtaammat kuin tuo kaapu. Hauskintahan tässä on se, että kun ulkopuolisilta vaaditaan tarkkaa pukeutumista, niin leikkurin työntekijät kävelevät pitkin pihoja ja sairaalaa nuo leikkaussalivaattet ja joskus ”steriilit” kaavut päällä.

Menin potilaan mukana saliin ja seurasin vierestä valmisteluja. Olin postitiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tarkkoja työntekijät olivat siitä että välineet ja liinat pysyivät steriileinä. Eräs paikallinen opiskelija auttoi hoitajaa avaamaan jotain välinepakettia. Hän ei oikein sitä osannut ja kun se meni epästeriiliksi sitä ei käytetty. Myös hoitajan ja kirurgin roolit olivat hieman erilaiset kuin Suomessa. Hoitaja teki steriilin pöydän valmiiksi ja oli vastuussa instrumenteista. Kirurgi kuitenkin katetroi potilaan, pesi leikkausalueen ja peitteli potilaan liinoilla.

Suomessa, kun potilas nukutetaan kaikki huoneessa olevat hiljenevät. Tuolla kaikki vain metelevöivät eivätkä kiinnittäneet potilaaseen mitään huomiota. Ennen nukutusta potilasta ei happeutettu. Anestesialääkäri vain tuuppasi ties kuinka monta ruiskullista lääkkeitä potilaaseen ja kun potilas sitten yks kaks nukahti, hän rupesi ambuttamaan ja intuboi potilaan. Potilas kytkettiin hengityskoneeseen ja leikkaus alkoi. Leikkurissa oli jopa käytössä monitori, jossa oli automaattinen verenpaineet mittaus ja saturaatiomittari. Sydäntä ei seurattu muuen, kuin saturaatiomittarin näyttämästä sykkeestä. Yritin kysyä mitä lääkkeitä hän anestesiassa käytti, mutta hän puhui niin epäselvästi ja huonoa englantia, etten ymmärtänyt.

Leikkausta oli mielenkiintoista seurata. Tyrä korjattiin kuten suomessakin: suolet sisälle, muutama ommel ja verkko päälle. Ja hyvin meni. Kun kirurgi oli vielä ompelemassa haavaa kiinni, potilas irrotettiin hengityskoneesta ja alettiin herättelemään. Oli hieman ongelmallista, kun potilas yritti puolinukuksissa huitoa kirurgia. Ennen kuin potilas oli edes kunnolla herännyt, otettiin intubaatiotuubi pois ja anestesialäkäri lähti huoneesta. Monitorit irrottiin ja potilas siirrettiin sänkyyn ja leikkausosaston aulaan heräilemään. Aulassa kukaan ei valvonut potilasta ja hän vain makasi siinä edelleen nukuksissa. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi heräilemään ja puhumaan. Siitä hänet siirretiin leikattujen osastolle jatkohoitoon ja minä palasin omalle osastollemme. 

Aah! Edes jotakin laitteita täälläkin on :)

Välineet pysyivät jopa steriileinä

Steriilejä pakkauksia..

Tällä viikolla aloitin harjoittelun synnärillä. Oli kyllä todella mielenkiintoinen viikko. Synnytysosastolla on yhdellä puolella synnyttäneet äidit vauvoineen ja toisella raskaanaolevia naisia. Vielä raskaana olevat ova tulleet osastolle joko synnyttämään tai erilaisten raskausaikana ilmaantuneiden ongelmien takia. Lisäksi osastolla on synnytyssali, hoitajien toimisto (jossa muutama inkubaattori ja lastenhoitopöytä) sekä äitiysneuvola.

Harjoitteluviikko käynnistyi oikein vauhdilla. Menin osastolle ja esittelin itseni. Huomasin, että osaston inkubaattorissa on vauva ja menin häntä katsomaan. Ympärilleni alkoi kertymään lisää ihmisiä ja ihmettelin miksi ihmeessä. Siihen tuli eräs hoitaja, joka avasi inkubaattorin oven ja alkoi käärimään vauvan peittoja auki. Kun peitot olivat auenneet, huomasin vauvan vatsalla olevan jotain ylimääräistä. Suolet! Vauvalla oli synnynnäinen tyrä, jonka seurauksena hänen suolensa olivat kehon ulkopuolella. Hoitaja vaihtoi siteen suolien ympärille ja kääri vauvan takaisin peittoihin. Hetken kuluttua hänet siirretiin hieman isompaan sairaalaan. En ole aivan varma menikö hän KCMC:hin vai jonnekin muualle.

Ensimmäisen viikon aikana näin myös kaksi synnytystä. Olen Suomessakin muutaman synnytyksen nähnyt, niin oli hyvä verrata eri toimintatapoja. Samalla lailla se lapsi kyllä maailmaan tuli. Täällä vain ehkä hieman rajummin. Toisin kuin Suomessa, täällä ei äidille anneta minkäänlaista kipulääkitystä. Käy kauheasti sääliksi noita synnyttäjiä kun ei mitään apua saa mistään. Olen koittanut pahimpien supistuksien aikana hieman heidän selkiään hieroa. Kai siitäkin jotakin apua on ollut. Ainakin niin he sanovat, ja ovat kovin kiitollisia siitäkin, että joku vain on vieressä. Suomessa pyritään siihen, että luonto hoitaa homman ja jos mitään ongelmia ei ilmene niin lapsen annetaan syntyä itse vain pienellä avustuksella. Täällä vauva suunnilleen vedetään ulos ja jalasta roikottaen koitetaan virvoitella. Myös jälkeiset vain revitään ulos. Itselle on opetettu, että jos äiti ei vuoda niin istukan annetaan syntyä ihan omia aikojaan. Napanuorasta vetämisessä on se riski, että kohtu kääntyy ympäri. En tiedä kuinka paljon sitä tapahtuu, mutta ei ilmeisesti kovin paljoa kun noin uskalletaan tehdä.

Pääsin myös näkemään sektion. Sitä en Suomessa ole nähnyt, mutta olen kuullut sen olevan aika rajua touhua. Ja sitä se kyllä olikin. Sektion yhteydessä äidille sentään annettiin spinaalipuudutus, mutta ei muita kipulääkkeitä. Onneksi kaikki sujui hyvin ja äiti ja lapsi olivat hyväkuntoisia.

Vaikka toimenpiteet leikkurissa ovat kohtuullisen steriilejä, haavat tulehtuvat helposti. Näin kävi eräälle äidille, jonka sektiohaava tulehtui. Tai oikeastaan itse haava ei ollut tulehtunut, vaan kudokset sen alta. Vatsaa painaessa haavan auenneesta reunasta pursui pahanhajuista, keltaista mätää. Äiti oli todella kipeä, hän ei saanut mitään puudutusta tai kipulääkettä. Hän vain huusi ja rukoili lääkäriä lopettamaan. Haava oli kuitenkin pakko hoitaa ja kun mätää tuli niin paljon, päätti lääkäri avata tikit. Haava oli todella pahannäköinen. Se puhdistettiin Povidonin (jokin ruskea aine, vissiin antiseptinen) ja viinietikan sekoituksella. En ole koskaan kuullut että viinietikalla voisi haavoja hoitaa, mutta ilmeisesti se toimi, sillä haava oli seuraavana päivänä paljon parempi. Se ei enää haissut eikä vuotanut. Toki potilaalla meni myös iv. antibiootit, mutta eivät nekään noin nopeasti ala vaikuttamaan. Kipeä äiti oli edelleen.

Hoitajat ja lääkärit ovat osastolla todella mukavia. He opettavat mielellään ja ottavat mukaan tekemään erilaisia hoitotoimenpiteitä ja tutkimuksia. Eräs hoitaja lupasi opettaa minut hoitamaan synnytyksen alusta loppuun ja osastonlääkärimme on ottanut tavoitteeksi opettaa minut tekemään äidin sisätutkimuksen ja sen avulla arvioimaan missä vaiheessa synnytys on tai onko se edes käytössä.

Seuraavista viikoista tulee kyllä todella mukavia töiden kannalta ja varmasti muutenkin.

Hoitsut vauhdissa

Rankan työviikon jälkeen on mukava rentoutua viikonlopun aikana. Tänä viikonloppuna rentoutuminen oli kuitenkin kaukana sillä kävimme lauantaina kiipeilemässä Kilimanjarolla. Kiipesimme noin kolmen kilometrin korkeudelle. Matkaa taitoimme lähinnä sademetsässä. Sademetsä oli kyllä todella upea! Aivan kuin jostain seikkailuelokuvasta, jossa puskista hyppii dinosauruksia ja muita otuksia. Puut olivat valtavia ja niissä roikkui naavaa. Aluskasvillisuus oli tiheää. Polku jota kävelimme oli peitelty soralla, mutta silti siinä oli isoja kiviä ja puun oksia joiden yli piti kiipeillä. Välillä nousu oli todella jyrkkää. Aluksi paistoi aurinko, mutta jonkin ajan kuluttua alkoi satamaan rankasti. Meillä oli kyllä takit mukana, mutta sade oli niin rankkaa, että kastuimme kaikki läpimäriksi. Sade onneksi lakkasi loppumatkasta. Päätepisteemme oli pieni leirikylä, jossa huipulle asti kiipeävät yöpyvät ensimmäisen yön. Siellä söimme hieman evästä ja värisimme kaikki vilusta, kun olimme niin märkiä. Ruuan jälkeen jatkoimme matkaa vielä hieman pidemmällä olevan kraaterin reunalle. Pilvisestä säästä huolimatta näimme Kenian puolelle. Maisemat olivat hienoa. Hetken kuvailun jälkeen lähdimme kävelemään reittiä takaisin päin. Polku oli sateen jälkeen liukas ja mutainen ja oli käveltävä todella varoen. Takaisin päin tullessamme näimme myös apinoita loikkimassa puissa. Reissun jälkeen kaikki olivat todella väsyneitä ja kipeitä. Itsellä ainakin alastulo otti kovasti polviin ja nilkkoihin. Kotiin päästyämme meille oli lämmitetty sauna valmiiksi ja pääsimme sinne rentoutumaan.

Lähtökuopissa

Ihanaa pikkupolkua..

Sunnuntaipäivä meni nukkuessa ja rentoutuessa. Sen verran saimme itseämme ylös, että minä, Amppe, Netta, Maiju, Hanna ja Jonas kävimme läheisessä El Ranchossa syömässä lounaaksi intialaista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli aivan liikaa! Onnellisen täyteläisinä ahdoimme vielä kuusi ihmistä yhteen pieneen taxiin. 

Siinä se viikko taas meni niin että hurahti. Ensiviikolla asiat kääntyvät päälaelleen kun Suomi-tytöistä lähtee suurinosa pois. Lisäksi maanataina tulee kaksi ruotsalaista lisää. Pian meitä on viisi ruotsalaista ja viisi suomalaista. Keksimme että meidän pitää ehdottomasti pitää Suomi vastaan Ruotsi maaottelu! Molemmat joukkueet saavat päättää muutaman lajin jossa kilpaillaan ja ratkaistaan kumpi maa on parempi :D Nyt vaan pitää keksiä hyviä lajeja joissa me voidaan voittaa, varsinki kun ruotsalaisten joukkueessa on kaksi miestä ja meillä pelkkiä naisia! Että jos on hyviä ehdotuksia niin laittakaahan tulemaan joko tähän kommentteihin tai sit faceen!

-Katri-